ennakkoluulojen ja rohkeuden välisestä dialogista
Mistä ennakkoluulot syntyvät? Ihminen on lajityypillisesti jo aikojen alussa suojellut itseään erilaisilta uhkilta. Sen ihminen on tehnyt selviytyäkseen hengissä. Ellei hän niin olisi toiminut ja tehnyt, eläin nimeltä ihminen olisi varmaankin menehtynyt jo aikoja sitten. Me emme myöskään siten olisi nykyihmisinä tässä ellei meillä olisi tervettä itsesuojeluvaistoa kaikelta pahalta, vaaralliselta ja vahingoittavalta.
Ennakkoluulot pohjaavatkin ihmisen selviytymisstrategioihin. Selviytyäkseen lajina, on ihmisen ollut pakko olla vieraan asian edessä varovainen. Luimukorvainen. Ja tarpeen vaatiessa jopa aseistautunut. Ihmisen on ollut pakko opetella tunnistamaan milloin on ollut syytä olla erityisen varautunut ja varpaillaan. Se on ollut puhdas selviytymismekanismi.
Mutta me nykyihmiset emme ole kuten alkukantaiset esivanhempamme. Meille on suotu jo edistyksellisimpiä taitoja, selviytyä konflikteista ja epäilyä herättävistä vaaroista kuin alkuihmisten sähiseminen ja luimistelu puunuijat kourassa. Meille on suotu kommunikoinnin, dialogin taito. Meillä on suotu kyky puhua. Meille on suotu kyky käyttää sanoja.
Käyttäessä sanoja, ihminen tarvitsee rohkeutta. Tuntuu aivan varmasti pelottavalta puhua silloin toiselle, jos keskustelun vastapuoli vaikuttaa hyökkäävältä. Vaaralliselta. Erityisen paljon voi herättää pelkoa oman arvomaailman ja oman näkökulman puolustaminen, mikäli ne omat tärkeät ja arvokkaat arvot ovat törmäyskurssilla sen vastapuolen edustajan arvomaailman kanssa. Kohtaaminen voi olla tilanteena hyvinkin konfliktiherkkä.
Me vietämme parasta aikaa Prideviikkoa. Keskusteluissa on vilissyt ennakkoluuloja vähemmistöjä ja erityisesti sateenkaaritaustaisia ihmisiä kohtaan. Nuo ennakkoluulot ovat olleet todella vahvoja ja aivan varmasti haavoittaviakin. Kuitenkin näitä keskusteluja seuratessa herää ennenkaikkea syvä suru. Sillä ennakkoluulojen ja ennakkoluuloisuuden taustalla on usein pelko. Se ei edes ole viha, vaan vihan alla – pelko. Se sama pelko, joka ohjasi aikoinaan alkuihmiset ennakkoluuloihin, joilla he turvasivat eläinlajinsa säilymisen hengissä. Se sama pelko, joka heräsi kun esivanhempamme kohtasivat jonkin vaaran, josta heihin herkkävaistoisina välittyi viesti hengenvaarallisesta uhkasta.
Mutta me emme ole alkuihmisiä enää. Me olemme älyllisemmin kehittyneitä, meillä on kehittyneempiä välineitä, joilla selvittää onko joku vastaantuleva, kohtaamamme epäilyksiä herättävä, vierastettava asia tai toinen ihminen ihan oikeasti todella niin vaarallinen kuin ennakkoluuloissamme luulemme ja kuvittelemme sen olevan.
Meillä on väline nimeltä puhumisen ja keskustelemisen rohkeus. Luokse tulemisen rohkeus. Vieraan kohtaamisen rohkeus. Sanojen ja sanallistamisen rohkeus. Ja aivan viimekädessä ja ensihetkessä tuntemattomaan kurkistava rohkeus. Ilman tätä kaikkea, me emme olisi tässä nyt. Tässä nykyhetkessä, eläinlajitovereina, yhtenä yhtäpitävänä laumana, ihmisinä. Näin meidän esivanhempamme toivat meille, rohkeuden ja pelottomuuden. Ihmisinä kasvamisen ja kehittymisen perinnön. Jotta me emme syrjisi laumasta heitä, jotka ovat jollain tavoin normista, laumasta poikkeavia.
Pride on aivan ensisijaisesti lujatahtoinen mielenilmaus, jotta laumasta ja normista poikkeavat saisivat yhdenvertaisen oikeuden ja ihmisarvokkuuden turvassa elää. Ehkäpä Pride ja sen vastareaktiot kertovatkin meille, kuinka ihminen yhä tarvitsee alkuihmisen rohkeutta kohdatessaan oman kokemusmaailmansa vastakkaisen, vieraalta tuntuvan asian. Mutta me emme ole alkuihmisiä enää. Jospa meidän tehtävämme onkin vahvistaa kaikessa että kuulumme kaikki samaan laumaan, jonka elinehto on puhaltaa yhteen hiileen? Ei kylvää ennakkoluuloja ja eikä varsinkaan vihaa. Sillä vieraan kohtaaminen, vaikka se kuinka pienen lapsen lailla herättääkin vierastuksen tunteen, kysyy ja vaatii meiltä rohkeutta. Ollaan siis rohkeita. Mukaanottavia, pelottomia, rohkeita. Sen rohkeuden lahjan, ihmisyhteyden rakentamisen, me olemme toisillemme yhdenvertaisina ihmisinä velkaa.
Tytti-Kettu Metsänhele, MOD-ohjaaja.
